18.09.2008

Pitkän matkan EM-triathlon

6 viikon kilpailutauon jälkeen pääsin vihdoin ulkoilemaan numerolappu rinnassa. Tämä tapahtui lauantaina 6.9. ranskalaisessa pikkukaupungissa nimeltään Gerardmer. Ranskikset olivat suunnitelleet upean, reisilihaksia hivelevän kisareitin Gerardmer-järveen ja sitä ympäröiville vuorille, ja kun Luoja vielä ilahdutti koko kisapäivän jatkuneella virkistävän raikkaalla sadekuurolla, ei leikistä riemua puuttunut. Saavuin maaliin kilpailun viidenneksi nopeimpana naisena 4km uinnin, 120km pyöräilyn ja 30km juoksun jälkeen ajassa 7t34min22sek.

Kun varmistui, etten tullut suoraan valituksi olympialaisiin, päätin valmentajani kanssa asettaa loppukaudelle uuden tavoitteen. Valitsin kilpailuksi pitkän matkan euroopanmestaruusmittelön. Valmistautumisaika jäi turhan lyhyeksi, mutta sujui muuten erittäin hyvin. Lähdin kilpailuun mitalinkiilto silmissä, joten viides sija on ilman muuta pettymys, vaikka se onkin kirkkaasti paras arvokisasijoitukseni. Kilpailun kärkikaksikko oli niin ylivoimainen, että heille en missään tapauksessa olisi kohta kaksi viikkoa sitten käydyssä kisassa voinut antaa vastusta. Kolmas sija olisi kaiken mennessä nappiin ollut saavutettavissa, mutta lihaskestävyyteni ei vielä ollut sillä tasolla, että olisin pystynyt vetämään täyttä vauhtia alusta loppuun asti. Tällä kertaa stoppi tuli 15km ennen maalia. Seuraavassa kisan vaiheet yksityiskohtaisesti.

Uinnissa kaikki age group –kilpailijat lähtivät matkaan yhtä aikaa pro-sarjalaisten kanssa, mutta me sentään saimme startata eturivistä. Lähdössä keskeisenä ajatuksenani oli ”äkkiä alta pois”, sillä takaa täysillä rynnivät ikäsarjamiehet ovat pelottavia tapauksia. Onnistuin tavoitteessani kohtuullisen hyvin ja koin vain lievää paniikkia ensimmäisten satojen metrien aikana. Jostakin kumman syystä porukat aloittavat ihan sairaan kovaa ja sitten parin sadan metrin jälkeen hyytyvät niin, että jäävät hiljalleen yhä kauemmas taakse ja pääsen rauhassa uimaan omaa tahtiani. Tällä kertaa pääsin onnekseni noin 10 uimarin ryhmään mukaan ja sain peesihyötyä suurimalla osalla yhtenä kierroksena käydystä 4000m uintiosuudesta. Järvessä vallitsivat tyynen rauhalliset olosuhteet ja vesi oli lähes 20-asteista.

Pyöräilyosuudelle lähdettäessä kuulin olevani pari minuuttia kärkinaisen takana. Valmentajani ohjeen mukaan otin alun rauhallisesti, sillä 120km on pitkä etappi ja raskaassa maastossa tyhmänrohkea alkuvauhti kostaantuu. Kolmena 40km kierroksena ajettu pyöräilyosuus oli erittäin raskas, keskimäärin 5-6% nousua kertyi yhteensä noin 36km.

Vastaavasti toki laskimme mäkiä myös alaspäin, mutta sateen liukastuttamalla mutkaisella tiellä alamäet eivät toimineet kovinkaan palauttavana, kun sekä keho että pää joutui olemaan jatkuvasti hieman jännittyneessä ja erittäin keskittyneessä valmiustilassa. Kaksi kierrosta sujui aika mukavasti, mutta kolmannella voimat alkoivat jo loppua ylämäissä. Olin melko tyytyväinen tasapainoiseen pyöräilyosuuteeni ja ennen kaikkea siihen, etten antanut sateen nujertaa itseäni. Jotkut kilpailijat nimittäin luopuivat leikistä hypotermian vuoksi jo ensimmäisen pyöräilykierroksen jälkeen, kun eivät osanneet pukeutua riittävän lämpimästi.

Juoksu alkoi kulkea heti alusta ihmeen hyvin, pyöräily ei pahemmin tuntunut painavan jaloissa. Pientä kumpuilua sisältänyt 7,5km:n lenkki järven ympäri kierrettiin neljä kertaa. Kaksi ensimmäistä kierrosta pysyin suunnitellussa hieman reilun 4min kilometrivauhdissa, mutta viimeiset 15km veivätkin sitten huomattavasti enemmän aikaa, kun jalat tekivät tenän. Ilmeisesti pitkä matka ja raskaat olosuhteet olivat olympiamatkan harjoittelutaustalla vielä liian raskas paketti ja lihaskestävyys ei riittänyt täysipainoiseen kilpailuvauhtiseen suoritukseen loppuun asti. Viimeinen tunti oli taistelua kehon kipuviestejä vastaan, mutta niin vain sinnittelin juosten maaliin. Pysähdyttyäni keuhkoputkeni supistuivat niin voimakkaasti, että meni muutama minuutti ennen kuin happi alkoi taas kulkea keuhkoihin normaalisti. Tämän ja etenemistä vaikeuttaneen jalkateräkivun vuoksi minut avustettiin lääkintätelttaan lepäilemään. Lisäksi jouduin tiristämään virtsarakkoni vähäisen sisällön dopingtestaajien muovipurkkiin.

Kisan vaikeiden hetkien aikana ehdin jo ajatella, että tämä taitaa jäädä viimeiseksi triathlonikseni. Olin paitsi fyysisesti, myös pettymykseen päättyneen olympiaprojektin jäljiltä henkisesti niin rikki, että ajatus kilpaurheilun jatkamisesta huipputasolla tuntui ylivoimaiselta. Palautumisprosessin käynnistyttyä kykenin kuitenkin jo näkemään valoa tunnelin päässä ja usko kehittymismahdollisuuksiini palasi. Alkuperäinen suunnitelmani oli Pekingin jälkeen siirtyä pidemmille matkoille, minne ominaisuuteni näyttäisivät parhaiten sopivan. Näin mitä todennäköisimmin tapahtuukin, mutta ensin aion vetää syvään henkeä ja ottaa hieman etäisyyttä 24/7 jyskyttävään urheilijan arkeen. Vietti vetää kilpailuareenoille, minkäs sitä itselleen mahtaa. Starttaan lauantaina Jysäskylässä Top Sport Experience – seikkailukisaan kolmijäsenisessä Scorpion-teamissa. Sitä varten EM-kisan jälkeinen aika on kulunut maastopyöräilyn saloja opetellessa, välillä maassa maaten ja hammasta purren. Mottona: ylös ja eteenpäin, lannistumatta.

20.08.2008

Olympiaunelma murskaantui

15. elokuuta vuonna 2008 on aika myöntää karu totuus: Peking jäi lopulta haaveeksi.

Unelmoin olympialaisista kauan, tein vuosikausia töitä tavoitteeni saavuttamiseksi, uhrasin lähes kaiken. Yli kaksi vuosikymmentä, 24 tuntia vuorokaudessa, 365 päivää vuodessa olen elänyt elämää urheilun ehdoilla.
Aikaiset herätykset, jatkuvan reissaamisen ja eron rakkaista, väsymyksen kivun, toivottomuuden, pelon – kaiken olen ollut valmis kohtaamaan uskoen unelmani toteutuvan.

Tämä on ollut kuin useita vuosia kestänyt raskaus, odotus: pahoinvointi, mielialan vaihtelut, ulkonäön muuttuminen; toisaalta ilo kehityksestä sekä sanoinkuvaamattomat onnen ja ykseyden hetket. Ja yhtäkkiä - laskettuna
aikana - kuolema. Täydellinen, lopullinen menetys.

Tai kuin talonrakennusurakka: tinkimätöntä, äärimmäisen huolellista työtä vahvoista perustuksista kattoharjanteen viimeiseen saumaan asti pienintäkään yksityiskohtaa laiminlyömättä. Ja sinä päivänä, kun talo on
määrä luovuttaa tilaajilleen ja saada palkka suoritetusta urakasta, kukaan ei tulekaan ja tili jää saamatta.

Aivan varmasti vuosien työskentely unelmani toteuttamiseksi on kasvattanut minua ihmisenä. Olen nähnyt ja kokenut enemmän kuin valtaosa maailman ihmisistä koko elämänsä aikana. Olen saanut ystäviä, tutustunut lukuisiin
eri valtioihin - tullut maailmankansalaiseksi. Olen kartuttanut mittaamattoman määrän sellaista pääomaa, mitä ei voi kullassa punnita.
Ilman unelmaa olympialaista en olisi se Merja, joka tänä päivänä olen.

Nyt kun viimeinenkin toivonkipinä on sammunut, jäljellä ovat vain kyyneleet. Tulee päivä, jolloin nekin ehtyvät. Silloin pystyn ehkä taas unelmoimaan. Jos vielä rohkenen.


Briefly in English:

I had a dream to get to the Beijing Olympics 2008. For years I did all I could, sacrified a lot to reach my goal. Now I have to admit that I
failed. To be the 1st on the waiting list was not what I wanted. Right now I’m feeling extremely sad and disappointed. Hopefully one day I’m able to dream again.